Elämänohjeita köyhälle
----------------------
Petri Keckman
Tietokoneharrastukseen kuluu paljon rahaa. Elämässä pitää ihmisen myös syödä ja
asua jossain. Tästä aiheutuu joskus ongelmia, varsinkin kun asumme yhteiskunnas-
sa, jossa palkkatyötä ei riitä kaikille tavallisille pulliaisille. Ja jos
riittää, niin se on sitten ahertamista niska limassa, koska korkeiden palkkakus-
tannusten ja ihmisten heikon ostovoiman takia yritykset eivät pärjää, elleivät
ne ota työntekijöistään kaikkea irti.
Mitä tulee tapahtumaan yhteiskunnassa, jossa robotit tuottavat hyödykkeitä ja
kulutustarvikkeita ja tietokoneet ja verkot hoitavat byrokratian ja muun tieto-
jenkäpistelyn? Tuottavuus on korkea, mutta kenelläkään ei ole varaa kuluttaa,
koska palkkatyötä ei ole tarjolla. Raha on aikoinaan kai keksitty helpottamaan
tavaran vaihtoa. Tällä hetkellä tuntuu kuin raha toimisi lähinnä siten, että sen
puute estää ihmisiä tekemästä sitä mitä he haluavat ja mistä he unelmoivat. Ih-
mislajin vuosimiljoonainen kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa ihminen on
eläinlaji, jonka on hankalaa elää ilman säännöllistä kuukausipalkkaa. Vai onko?
Vielä emme elä yhteiskunnassa, jossa tietokoneet katsottaisiin elämälle niin
välttämättömiksi, että niihin saisi rahaa sosiaalihuollosta. Korkeasta verotuk-
sesta huolimatta rahaa ei riitä sellaiseen. Kuitenkin tilanne on sellainen, että
jos köyhälle antaa satasen, niin köyhä sijoittaa sen välittömästi takaisin kier-
toon käymällä ruokakaupassa ostamassa sieltä maatalouden ylituotannossa tuotet-
tuja tarvikkeita. Eikö tähän yhteiskunnallisesti ensiarvoisen tärkeään työhön
eli kuluttamiseen ja ruokakaupan hyvinvointiin voisi surutta painattaa vaikka
kuinka paljon sibeliuksia? Seuraisiko siitä inflaatio, niin kuin Saksassa vuosi-
satamme alkupuolella? Näin väitetään, mutta itse en ole niin varma siitä, että
makrotalouden lainalaisuudet olisivat enää samanlaiset kuin siihen aikaan, kun
tuotanto oli heikkoa.
Poliitikot ja massa huutavat tällä hetkellä kurkku suorana: "Työtä! Työtä! Työtä
kansalle!" Mitä se sellainen työ on? Käykääpä katsomassa vaikka Itäkeskuksessam-
me Pohjoismaiden suurimmassa kauppakeskuksessa. Katsokaa ympärillenne, kier-
relkää kaupoissa ja miettikää, onko tämä kaikki materiaalinen krääsä ihmiselle
todellakin niin tärkeää, että sen eteen kannattaa raataa kahdeksasta neljään...
Nyt otsikon aiheeseen hieman käytännönläheisemmin. Kuinka siis elää tässä yh-
teiskunnassa, jos ei halua olla mukana tuottamassa mitä tahansa mistä saa palk-
kaa ja valitsee työttömyyden. Ensiksi kannattaa hakea kunnalta asuntoa. Niitä ei
riitä kaikille, mutta jos menee ensin esim. alivuokralaiseksi niin hikiseen
kämppään, että kunnan on pakko antaa (lakisääteisesti) parempi asunto, niin se
voi onnistua. Itse elin kaksi vuotta yhdeksän neliön vinttialivuokrahuoneessa.
Kun ensimmäisen kerran hain sosiaalitoimistosta rahaa, virkailija kehotti minua
hankkiutumaan mielenterveystoimiston puoleen. Tämä tosin oli vuonna -89, jolloin
ei ollut vielä lamaa ja katsottiin, että ihmisen mielenterveydellisten ongelmien
pahin aihettaja on ns. syrjäytyminen.
Haa! Psykologin kanssa juttelemaan, ajattelin riemastuneena ja riensin oitis ai-
kaa varaamaan. Kun psykologitäti sai selville, että asun yhdeksän neliön asun-
nossa, kysyi hän, haluaisinko muuttaa ns. tukiasuntoon, joka tuolloin oli vielä
soluasunto. Soluasunnossa ei tarvinnut kauan asua huomatakseen, kuinka paljon
sitä kaipaa omaa rauhaa asumiseen. Siispä mielenterveystoimiston lääkäriltä
pyytämään lausuntoa, josta ilmenee, että soluasunnon rauhattomuus on uhka mie-
lenterveydelleni. Sen lausunnon avulla sain kunnalta vuokrakaksion viikossa. Nyt
asun onnellisesti luonnonkauniilla alueella. Asumistuki ja sosiaalitoimisto kat-
tavat vuokran, ja muuhun elämiseen jää peruspäiväraha.
Katson työttömyydestäni huolimatta olevani etuoikeutettu tässä yhteiskunnassa.
Olen aikoinani kyllä tehnyt töitä sen verran, että olen saanut hankittua
välttämättömimmät kulutustavarat. Olen vain opiskellut aina yliopistoa myöten
(tosin keskeytyneesti) sellaiselle alalle, jolla on niin suuri kilpailu, että
töihin pääsevät ne itsekeskeiset egoistiset ja narsistiset ihmiset, jotka osaa-
vat hekumoida kyvyillään työnantajalle. Itse suhtaudun ATK-alaan kunnioittavan
nöyrästi, ja tuntuu kuin en koskaan tulisikaan hallitsemaan siitä mitään.
Siispä ennen sosiaalipummiksi heittäytymistä kannattaa kyllä opiskella ja käydä
koulua kiltisti, varsinkin jos on nuori ja asuu jotenkuten siedettävien vanhem-
piensa luona (jotka eivät liikaa häiritse sinun elämääsi). Tämä yhteiskunta
pitää kuitenkin mieluummin paremmin huolta koulutetusta syrjäytyneestä kuin pe-
rinteisestä ns. "laitapuolen kulkijasta", joka elää monella tapaa itsetuhoavaa
elämäntapaa.
Rahaa on helppo kuluttaa vaikka kuinka paljon, jos sitä on. Tämän tietävät kaik-
ki. Mutta yllättävän vähälläkin pärjää, jos ei ota harrastuksekseen esim. kaiken
maailman turhien herkkujen syömistä ja tupakanpolttoa. Itselläni olivat nämä
harrastukset, mutta rahapulasta oli se hyöty, että ne karsiutuivat pois. Kun os-
taa perusraaka-aineita, on ruoanlaitto sen verran vaivalloista, ettei sitä tule
tehtyä muulloin kuin on todella nälkä, ja saa lisäaineetonta terveellistä sapus-
kaa.
Itse asiassa olen huomannut, että rahapulasta on hyötyä! Siksi sijoitan pe-
ruspäivärahani heti sen tultua johonkin hyödylliseen, josta minulle on iloa
pitkäksi aikaa ja jätän loppukuukaudeksi vähemmän käyttövaroja turhiin humputuk-
siin. Ostin vuosi sitten Amiga 1200 -tietokoneeni saadessani ansiosidonnaista
päivärahaa. (Tosin päivärahani oli niin pieni, että olisin ollut oikeutettu saa-
maan sosiaalitoimistosta silloinkin rahaa.) Myöhemmin olen ostanut modeemin ja
kovalevyn.
Siirtyessämme pikkuhiljaa sellaiseen yhteiskuntaan, jossa turhat työt ovat kar-
siutuneet pois, koska ihmisten ei hengissä säilyäkseen tarvitse tehdä mitään
turhuuksia tuottavaa työtä, kannattaa kirjoitella Sakuun. Huolimatta tietotekni-
sestä aihealueestaan Saku on mitä humaanisin ja idealistisin julkaisu! Ihmiset
tekevät ja lukevat sitä tekemisen ilosta, eivät siksi, että saisivat maksettua
asunto- tai autovelkaansa.
|